Siinä missä olen julkaissut valmennettavieni tarinoita ja onnistumisia elämäntyylien muutoksessa, tuntuisi väärältä olla kertomatta omaani, ja toisaalta haluan olla varoittava esimerkki.
Olen lapsuudessani ollut tyttö, joka tykkäsi pelata joukkuelajeja kuten salibandya, pesäpalloa ja koripalloa. Minun bravuurini oli yleisurheilun puolella 800 metriä – rakastin sitä taistelua oman kestävyyteni rajoissa. Koko yläaste meni siis kirjaimellisesti juostessa treenistä toiseen. Olin positiivinen ja iloinen, toisia tsemppaava tyttö. Minulla oli tiivis samanikäisistä tytöistä koostuva kaveriporukka. Kodissani minulla oli vanhemmat ja kolme sisarusta.
Hetkessä kaikki muuttui. Yhdeksännen luokan lopulla vanhempani erosivat, ja idyllisyys loppui siihen. Olin vihainen ja surullinen, ja purin tunteeni kapinalla. Siitä lähti monen vuoden alamäki.
Entiset kaveripiirit vaihtuivat bileporukoihin. En tuntenut kuuluvani oikein mihinkään. Ruokavalio oli pakastepitsa ja kaiken kruunasi turvaton parisuhde.
Lopulta aloin hävetä itseäni ja sitä, mihin olin ajautunut.
”Häpeä on vahvasti yhteydessä masentuneisuuteen, itsetuhoisuuteen, ahdistuneisuuteen, riippuvuuksiin, aggressiivisuuteen ja syömishäiriöihin.” – kirjoitti Iida Mäkikallio blogiinsa häpeästä.
Samaistun, joskaan en onneksi aivan joka kohtaan, mutta luulen ymmärtäväni hyvin häpeän yhteyden jokaiseen näistä.
”Häpeä on yksi ihmisen vaikeimmista, lamaannuttavimmista tunteista. Satuttavinta ei usein ole se mitä olemme kokeneet, vaan kokemuksen aiheuttama häpeä. Kokemus häpeästä on universaali ja erottamaton osa ihmisyyttä. Tämä johtuu siitä, että häpeä kumpuaa tarpeestamme olla rakastettu. Opimme ympärillä olevilta yhteisöiltämme, kuten perheeltämme, mikä on suotavaa ja minkälainen oleminen on arvostettua. Tästä osa on rakentavaa ja esimerkiksi auttaa meitä toimimaan eettisesti muita ihmisiä kohtaan (opettaa syyllisyyttä toisia satuttavasta toiminnasta). Osa on sitä vastoin rikkovaa ja saa meidät ymmärtämään, että rakkaudella on tiettyjä ehtoja, jotka meidän tulee täyttää. Käsittelemätön häpeä on myrkyllistä ja kietoutuu joka elämän sopukkaan vaikuttaen siihen, kuinka näemme itsemme, muut ja maailman.” -Iida Mäkikallio
Ripaus toivoa tulevasta
Kun suhde viimein loppui, siitä alkoi muutos ja uusi elämä. Aloin käydä kuntosalilla ja pitää itsestäni fyysisesti huolta. Ulkonäköni alkoi selkeästi muuttua sellaiseksi kuin se oli aiemmin liikkuessa paljon. Paransin ruokavaliotani. Toki kokeilin erilaisia dieettejä, mutta huomasin että nälkä oli lopulta hirveän huono motivaattori.
Henkisellä puolella kuitenkin vaivasivat muistot, joita pyrin kovasti unohtamaan ja työntämään taka-alalle. Mieli ei kai vielä osannut käsitellä kaikkia asioita mitä oli tapahtunut.
Henkinen toipuminen tapahtui lopulta välimatkaa ottaen ja säännöllisen liikunnan kautta
Kutsutaan henkisen tason kuormaa vaikka traumaksi – siitä toipuminen kesti vuosikymmenen. Otin kunnolla välimatkaa Suomeen lähtiessäni oppaaksi ja tapasin uusia ihmisiä. Itsetunto ja itseluottamus alkoivat lopulta palata. Huomasin, että kelpaan.
Päätin hakea opashommista ammattikorkeaan jatko-opintoihin Suomeen ja pääsinkin heti sisään. Suomeen tultuani ostin kuntosalikortin. Löysin liikunnan sellaisella tasolla kuin se oli joskus ollut – ja löysin itseni. Pystyin liikunnan kautta käsittelemään ja purkamaan mielessäni asioita, jotka olivat satuttaneet minua. Erittäin hyvää terapiaa siis mielelle.
Koukutuin bodycombatiin, ja treenaaminen alkoi muuttaa sekä mieltä että kehoa. Sain uskallusta osallistua ensimmäiselle puolimaratonille, sitten maratonille. Jokainen kilometri vahvisti tunnetta siitä, että minä pystyn. Häpeä lopulta kutistui pois.
Tässä kohtaa idea toisten samassa tilanteissa olleiden ohjaamisesta liikunnan ilosanomaan syntyi. Ajattelin kuitenkin, että tässä kohtaa olisi järjetöntä vaihtaa alaa, koska olin juuri valmistumassa restonomiksi. Joten tuoreena restonomina minun tiet veivät minut 5 vuoden välietapille Pariisiin. Muuttaessani sinne rakensin elämäni nollasta uudessa maassa. Pärjäsin ammatillisissa kisoissa ja työyhteisöstä tuli läheinen.
Toisen yhteisön tapasin kuntosalilta. Näiden kavereiden kautta löysin myös CrossFitin. Ja siksi olenkin niin rakastanut CrossFitiä, koska olen nähnyt mitä se yhteisö voi olla parhaimmillaan. Nämä Pariisin vuodet edelleen edesauttoivat minua uskomaan, että oikeastaan tosi moni asia elämässä on mahdollista, jos tekee töitä sen eteen. Eli ehkä ei olisikaan myöhäistä vaihtaa vielä alaa. Tiesin, että minun tulee lähteä taas nollista, mutta koska olen tehnyt niin elämässä aiemminkin, ajattelin että voisin kuitenkin onnistua. Hain ja onnellisesti pääsin sisään valmistamaan itsestäni liikunnan alan ammattilaista ❤
Opiskelin liikunnanohjaajaksi, jotta voisin jakaa sitä hyvää, minkä itse olen jo löytänyt
Olin unelmani äärellä mun visio kirkkaana mielessä: haluan liikuttaa muita, mutta myös auttaa muita tekemään elämäntapamuutoksen.
”Kun olet vapaa haluat saman vapauden muille.” -Iida Mäkikallio
Voin ylpeästi kertoa nykyhetkessä, että olen päässyt unelmiani toteuttamaan valmennettavien kanssa ja huikeita tuloksia on tullut eli onneksi lähdin unelmieni perään!
Tiivistys mun tarinasta
Mitkään pikaratkaisut eivät toimi tilanteessa, kun kaikki palikat ovat hukassa fyysisellä ja henkisellä puolella. Dieetit ja vihainen itsepuhe, joka ruokkii riittämättömyyden tunnetta, ovat asiat joita viimeiseksi tarvit. Myöskään ympärillä olevat ihmiset, jotka eivät tue muutosta parempaan tai suorastaan estävät sen, ovat ensimmäisiä ihmisiä, joihin tulee ottaa etäisyyttä.
Mikä taas toimii on säännöllinen liikunta, joka alkaa kohottaa välittömästi mielialaa, ja myöhemmin myös fyysistä kuntoa. Huomatessa kehon muutoksia ne motivoivat jatkamaan valittua suuntaa.
Se mitä syöt tänään, on sun olosi huomenna. Valitse tavallista kotiruokaa mahdollisimman usein lautaselle runsaiden vihannesten ja veden kanssa. Sen ei tarvi olla sen monimutkaisempaa. Jo ne pienet onnistumiset merkkaa.
Henkinen puoli on asia vielä erikseen. Liikunta varmasti kuitenkin auttaa vahvistamaan positiivista ajattelua. Jos omat eväät loppuu, käänny mielenterveyden ammattilaisten puoleen.
Se, että on käynyt muutaman kuopan elämänsä aikana, ei määrittele loppuelämää. Sieltä on mahdollista nousta. Pieni (itse)säälissäkin rypeminen hyväksytään, mutta sen jälkeen pitää alkaa ottaa vastuuta omasta elämästä ja kiivetä ylöspäin.
Jos tarvit apua siihen, täällä ollaan!
❤
Leena
Leena Hietanen 