Nyt kun useampi aloittaa vuoden alusta projektin ”saada itsensä kuntoon” ja kun puhkutaan intoa vuoden alussa, mielessä ei välttämättä vielä ole, mitä sitten teet, kun into laantuu. Mutta itse asiassa pitäisi olla. Tee pohjatyötä sen eteen, että kartoitat syyt, MIKSI lähdet alun perinkään liikkeelle. Onko kyse sisäisestä vai ulkoisesta motivaatiosta?
Innon laantuminen on se kriittinen hetki, jossa nähdään, jääkö tämäkin aloitettu projekti hetkelliseksi vai jatkuuko se siitä huolimatta, että ei millään jaksaisi eikä kiinnostaisi. Tämä yleensä sisältää hirveän monta syytä, miksi kaikki muu tuleekin sitten oman terveyden edelle. Tarkoin tehty tavoitekartta, jossa MIKSI perustuu sisäiseen motivaatioon, vie yleensä alkuhuuman loputtua suvantovaiheen yli. Sisäinen motivaatio luodaan omaehtoisuudella, mielihyvän kokemisella, kyvykkyyden kasvulla ja merkityksellisyydellä.
Alussa on siis kaikkein tärkeintä varautua siihen, että jossain vaiheessa mikään ei kiinnosta. Silloin muista MIKSI. Toistan tämän: varaudu jo henkisesti siihen, että alun jälkeen mielenkiinto voi lopahtaa. Ja tiedä, että se kuuluu prosessiin. Se on aivan normaalia. Ei urheilijoillakaan ole koko ajan suunnatonta intohimon paloa pitkään puurtamiseen. He toistavat vaikkapa sitä tärkeää peruskestävyyslenkkiä viikosta toiseen samalla lenkkipolulla. Silti se tehdään, vaikka ei kiinnostaisi. Mutta he tuntevat MIKSI he sitä tekevät.
Ymmärretään harjoittelun merkityksellisyys ja se, että jatkuvuus tuottaa tulokset.
Mun somekuplassa tuntuu olevan todella paljon jo treenaavia ihmisiä. Mun missio on kuitenkin saada myös ne ihmiset liikunnan pariin, jotka ovat arkeutuneet inaktiiviseen elämään.
Joten haluaisin välittää tämän viestin erityisesti niille, jotka eivät ole saaneet liikkumisesta elämäntapaa, mutta haluavat aloittaa sen.
Pyydän sinulta siis, hyvä someseuraajani, palvelusta → jaa tämä julkaisu. Tai vinkkaa tästä läheisellesi, jonka kanssa olet puhunut liikunnan aloittamisesta.
Siinä missä olen julkaissut valmennettavieni tarinoita ja onnistumisia elämäntyylien muutoksessa, tuntuisi väärältä olla kertomatta omaani, ja toisaalta haluan olla varoittava esimerkki.
Olen lapsuudessani ollut tyttö, joka tykkäsi pelata joukkuelajeja kuten salibandya, pesäpalloa ja koripalloa. Minun bravuurini oli yleisurheilun puolella 800 metriä – rakastin sitä taistelua oman kestävyyteni rajoissa. Koko yläaste meni siis kirjaimellisesti juostessa treenistä toiseen. Olin positiivinen ja iloinen, toisia tsemppaava tyttö. Minulla oli tiivis samanikäisistä tytöistä koostuva kaveriporukka. Kodissani minulla oli vanhemmat ja kolme sisarusta.
Liikunta oli suuressa roolissa koko yläasteen ajan.
Hetkessä kaikki muuttui. Yhdeksännen luokan lopulla vanhempani erosivat, ja idyllisyys loppui siihen. Olin vihainen ja surullinen, ja purin tunteeni kapinalla. Siitä lähti monen vuoden alamäki.
Entiset kaveripiirit vaihtuivat bileporukoihin. En tuntenut kuuluvani oikein mihinkään. Ruokavalio oli pakastepitsa ja kaiken kruunasi turvaton parisuhde.
Lopulta aloin hävetä itseäni ja sitä, mihin olin ajautunut.
”Häpeä on vahvasti yhteydessä masentuneisuuteen, itsetuhoisuuteen, ahdistuneisuuteen, riippuvuuksiin, aggressiivisuuteen ja syömishäiriöihin.” – kirjoitti Iida Mäkikallio blogiinsa häpeästä.
Samaistun, joskaan en onneksi aivan joka kohtaan, mutta luulen ymmärtäväni hyvin häpeän yhteyden jokaiseen näistä.
Minä n. 18-vuotiaana
”Häpeä on yksi ihmisen vaikeimmista, lamaannuttavimmista tunteista. Satuttavinta ei usein ole se mitä olemme kokeneet, vaan kokemuksen aiheuttama häpeä. Kokemus häpeästä on universaali ja erottamaton osa ihmisyyttä. Tämä johtuu siitä, että häpeä kumpuaa tarpeestamme olla rakastettu. Opimme ympärillä olevilta yhteisöiltämme, kuten perheeltämme, mikä on suotavaa ja minkälainen oleminen on arvostettua. Tästä osa on rakentavaa ja esimerkiksi auttaa meitä toimimaan eettisesti muita ihmisiä kohtaan (opettaa syyllisyyttä toisia satuttavasta toiminnasta). Osa on sitä vastoin rikkovaa ja saa meidät ymmärtämään, että rakkaudella on tiettyjä ehtoja, jotka meidän tulee täyttää. Käsittelemätön häpeä on myrkyllistä ja kietoutuu joka elämän sopukkaan vaikuttaen siihen, kuinka näemme itsemme, muut ja maailman.” -Iida Mäkikallio
Ripaus toivoa tulevasta
Kun suhde viimein loppui, siitä alkoi muutos ja uusi elämä. Aloin käydä kuntosalilla ja pitää itsestäni fyysisesti huolta. Ulkonäköni alkoi selkeästi muuttua sellaiseksi kuin se oli aiemmin liikkuessa paljon. Paransin ruokavaliotani. Toki kokeilin erilaisia dieettejä, mutta huomasin että nälkä oli lopulta hirveän huono motivaattori.
Henkisellä puolella kuitenkin vaivasivat muistot, joita pyrin kovasti unohtamaan ja työntämään taka-alalle. Mieli ei kai vielä osannut käsitellä kaikkia asioita mitä oli tapahtunut.
Henkinen toipuminen tapahtui lopulta välimatkaa ottaen ja säännöllisen liikunnan kautta
Kutsutaan henkisen tason kuormaa vaikka traumaksi – siitä toipuminen kesti vuosikymmenen. Otin kunnolla välimatkaa Suomeen lähtiessäni oppaaksi ja tapasin uusia ihmisiä. Itsetunto ja itseluottamus alkoivat lopulta palata. Huomasin, että kelpaan.
Thaimaassa siirtymässä lautalla mantereelta saarelle talvella 2007/2008
Päätin hakea opashommista ammattikorkeaan jatko-opintoihin Suomeen ja pääsinkin heti sisään. Suomeen tultuani ostin kuntosalikortin. Löysin liikunnan sellaisella tasolla kuin se oli joskus ollut – ja löysin itseni. Pystyin liikunnan kautta käsittelemään ja purkamaan mielessäni asioita, jotka olivat satuttaneet minua. Erittäin hyvää terapiaa siis mielelle.
Koukutuin bodycombatiin, ja treenaaminen alkoi muuttaa sekä mieltä että kehoa. Sain uskallusta osallistua ensimmäiselle puolimaratonille, sitten maratonille. Jokainen kilometri vahvisti tunnetta siitä, että minä pystyn. Häpeä lopulta kutistui pois.
Tässä kohtaa idea toisten samassa tilanteissa olleiden ohjaamisesta liikunnan ilosanomaan syntyi. Ajattelin kuitenkin, että tässä kohtaa olisi järjetöntä vaihtaa alaa, koska olin juuri valmistumassa restonomiksi. Joten tuoreena restonomina minun tiet veivät minut 5 vuoden välietapille Pariisiin. Muuttaessani sinne rakensin elämäni nollasta uudessa maassa. Pärjäsin ammatillisissa kisoissa ja työyhteisöstä tuli läheinen.
Toisen yhteisön tapasin kuntosalilta. Näiden kavereiden kautta löysin myös CrossFitin. Ja siksi olenkin niin rakastanut CrossFitiä, koska olen nähnyt mitä se yhteisö voi olla parhaimmillaan. Nämä Pariisin vuodet edelleen edesauttoivat minua uskomaan, että oikeastaan tosi moni asia elämässä on mahdollista, jos tekee töitä sen eteen. Eli ehkä ei olisikaan myöhäistä vaihtaa vielä alaa. Tiesin, että minun tulee lähteä taas nollista, mutta koska olen tehnyt niin elämässä aiemminkin, ajattelin että voisin kuitenkin onnistua. Hain ja onnellisesti pääsin sisään valmistamaan itsestäni liikunnan alan ammattilaista ❤
Opiskelinliikunnanohjaajaksi, jotta voisin jakaa sitä hyvää, minkä itse olen jo löytänyt
Olin unelmani äärellä mun visio kirkkaana mielessä: haluan liikuttaa muita, mutta myös auttaa muita tekemään elämäntapamuutoksen.
”Kun olet vapaa haluat saman vapauden muille.” -Iida Mäkikallio
Voin ylpeästi kertoa nykyhetkessä, että olen päässyt unelmiani toteuttamaan valmennettavien kanssa ja huikeita tuloksia on tullut eli onneksi lähdin unelmieni perään!
Oman liikunta-alan yrityksen aloitin vuonna 2020
Tiivistys mun tarinasta
Mitkään pikaratkaisut eivät toimi tilanteessa, kun kaikki palikat ovat hukassa fyysisellä ja henkisellä puolella. Dieetit ja vihainen itsepuhe, joka ruokkii riittämättömyyden tunnetta, ovat asiat joita viimeiseksi tarvit. Myöskään ympärillä olevat ihmiset, jotka eivät tue muutosta parempaan tai suorastaan estävät sen, ovat ensimmäisiä ihmisiä, joihin tulee ottaa etäisyyttä.
Mikä taas toimii on säännöllinen liikunta, joka alkaa kohottaa välittömästi mielialaa, ja myöhemmin myös fyysistä kuntoa. Huomatessa kehon muutoksia ne motivoivat jatkamaan valittua suuntaa.
Se mitä syöt tänään, on sun olosi huomenna. Valitse tavallista kotiruokaa mahdollisimman usein lautaselle runsaiden vihannesten ja veden kanssa. Sen ei tarvi olla sen monimutkaisempaa. Jo ne pienet onnistumiset merkkaa.
Henkinen puoli on asia vielä erikseen. Liikunta varmasti kuitenkin auttaa vahvistamaan positiivista ajattelua. Jos omat eväät loppuu, käänny mielenterveyden ammattilaisten puoleen.
Se, että on käynyt muutaman kuopan elämänsä aikana, ei määrittele loppuelämää. Sieltä on mahdollista nousta. Pieni (itse)säälissäkin rypeminen hyväksytään, mutta sen jälkeen pitää alkaa ottaa vastuuta omasta elämästä ja kiivetä ylöspäin.
Moni miettii pidemmän tai lyhyemmän tauon jälkeen, missä ja miten olisi turvallista aloittaa liikkuminen. Tiedän tunteen, koska olen itsekin ollut siinä. Toisen raskauteni jälkeen kaipasin liikettä ja salia, mutta ennen kaikkea halusin aloittaa rauhallisessa paikassa ilman paineita ja jonne on helppo mennä matalalla kynnyksellä.
Minulle oli tärkeää löytää hetki, jolloin olin yksin tai vain yksi treenaaja muiden joukossa. Oli helpottavaa treenata omien ajatusten kanssa ja antaa kehon toipua raskaudesta ja massiivisesta leikkauksesta ilman suorituspaineita. Valmentajana koen usein painetta olla viimeisen päälle toimiva ja suorituskykyinen, joten oli vapauttavaa valita paikka, jossa en ollut muiden mielenkiinnon kohteena. Tarvitsin ympäristön, jossa kukaan ei katso, enkä itse vertaa suoritustani keneenkään muuhun.
Yksi valmennettavani sanoi, että suosittelisi valmennuksiani “ihmisille, joilla on kynnys aloittaa liikunta, joita nolottaa tai pelottaa, tai jotka kokevat etteivät tykkää liikunnasta.” Ymmärrän tämän täysin – ja nyt sinäkin tiedät miksi. On tärkeää löytää paikka ja valmentaja, jonka kanssa olo tuntuu turvalliselta. Turvallisuus voi tarkoittaa rauhallista tilaa, kannustavaa ilmapiiriä tai valmentajaa, joka huomioi tilanteesi. Aloittaakseen ei tarvitse osata mitään tai olla tietyllä tasolla.
Turvallinen alku luo hyvän perustan jatkolle. Kun olo on rauhallinen ja luottavainen, keho saa sopeutua uuteen tilanteeseen ja rutiini syntyy helpommin. Siksi olen superiloinen, että pääsen aloittamaan valmennukset paikassa, joka on vain valmennettavaani varten. 80 neliön toiminnallinen treenitila antaa hyvät puitteet monipuoliselle treenille privaatisti.
Jos mietit mistä aloittaa, muista että sinulla on lupa aloittaa rauhassa. Tarvitset ainakin paikan ja ihmisen, jonka kanssa olo tuntuu turvalliselta. Jos haluat, varaa minulle ilmainen konsultaatio. Katsotaan yhdessä sopisimmeko valmennuksellisesti yhteen.
Aloitin omalla toiminimellä työt vuonna 2020. Sitä ennen olin tehnyt osuuskunnan kautta alihankintatöitä vuodesta 2019.
Yrittäjyyteni alkutaival on ollut melkoinen karuselli. Vuonna 2020 pandemia pakotti keksimään luovia ratkaisuja siihen, miten rahaa saatiin kassaan. Totta puhuen tulot putosivat, koska esimerkiksi yritysasiakkaiden tunnit loppuivat, kun ihmiset jäivät kotiin karanteeniin.
Silloin veimme treenitunteja ulos aina kun se oli sallittua, ja lanseerasimme kollegan kanssa netissä ”Karanteenitreenit”. Great times! Oikeasti saatiin pilke silmäkulmassa tehtyä hauskoja ja hikisiä treenejä – ja niistäkin ajoista jäi hyviä muistoja.
Keväällä 2021 kuntosalit suljettiin, kun pandemia oli pahimmillaan. Ne viikot ja kuukaudet, kun salit olivat kiinni, käytin osin töihin, mutta sain myös vietyä opinnot maaliin ja valmistuin kesäkuussa 2021 liikunnanohjaajaksi. Heinäkuussa pidin kunnollisen loman ensimmäistä kertaa vuosiin.
Yrittäjyyteni jäi kuitenkin tauolle samana vuonna marraskuussa, kun jäin raskausvapaalle.
Raskaudet ja ekat vuoden äitinä
Vuoden 2022 lopulla tein taas pieniä töitä. Vakkarivalmennettavat pysyivät matkassa etävalmennuksen kautta. Taloudellisesti vuosi oli silti haastava, sillä suurin osa ajasta kului vauvan kanssa kotona. Toki oli ihana olla esikoisen kanssa kotona. ❤
Vuonna 2023 pääsin kunnolla vauhtiin keväällä/alkukesästä, ja loppukesästä kalenteri olikin jo täynnä vuoden loppuun asti.
Vuonna 2024 työt päättyivät kesään, kun jäin toisen kerran äitiysvapaalle heinäkuussa. Nyt, syksyllä 2025, pääsen jälleen tauon jälkeen aloittamaan.
Sinnikkyys on välttämätöntä
Jälkikäteen ajateltuna yrittäjyyden olisi voinut aloittaa joko paljon aiemmin tai vasta lasten jälkeen, jotta olisi ollut turvaverkko aka työpaikka, mihin suoraan palata. Toisaalta nämä vuodet ovat opettaneet, että sinnikkyys on välttämätöntä.
Fakta on, että liikunta-alalla palkkatöitä ei ole runsaasti, vaan opiskelujen alusta asti suuntautuminen on usein yrittäjyyteen. Onneksi meidän koulussa tuettiin yrittäjyysopintoja, ja sitä kautta kokeilin ensimmäisen yritykseni pyörävuokraajana. Ei pidä karttaa työtä – alkuun varsinkaan – vaan ottaa se mitä saa. Nöyrä pitää olla, mutta ei saa suostua tekemään ilmaista tai alihintaista työtä. Niillä ei makseta laskuja.
Kun nyt aloitan taas osin nollasta yrittäjänä, ei ensimmäinen työpäivä tarkoita vain paluuta töihin. Se tarkoittaa taustatyön tekemistä, jotta pääsen taas valmentamaan – erityisesti livenä.
Taustatyöhön kuuluu markkinointi ja viestintä. Tärkeintä on myydä itseään. Oikeasti. Sun täytyy vakuuttaa ihmiset, että juuri multa kannattaa ostaa tämä palvelu. Vaikka tiedän olevani hyvä ydinosaamisessani – ryhmäliikunnan ohjaajana ja henkilökohtaisena valmentajana – tuntuu silti oudolta kehua itseään ja myydä.
Omien ulkotreeniryhmieni kautta innostus omien ryhmien kasaamiseen kasvoi. Ymmärsin, että voin yrittäjänä toimia sekä itsenäisesti että yhteistyössä erilaisten organisaatioiden kanssa. Vapaus kokeilla omia siipiä ei sulje pois yhteistyötä muiden kanssa, mutta antaa tilaa rakentaa myös omaa juttua. Siihen kuitenkin tarvitaan puskuria, sillä silloin kun kalenteri on vielä tyhjä, laskut tulevat silti maksettavaksi.
Omille siiville
Olen aiemmin lähes pelkästään tehnyt töitä alihankkijana isommille yrityksille ja ohjannut vakkariryhmäliikuntatunteja CF Central Helsingissä ja CF Porvoossa. Valitettavasti CFCH lopetti toimintansa huhtikuussa 2024. Isoissa yrityksissä on paljon etuja, kuten asiakashankinta, joka voi olla helpompaa, jos ja kun yritys on tunnettu. Lisäksi saa arvokasta työkokemusta laajemmasta asiakaskunnasta. Ja juuri tästä syystä, pidän yhteistyön ovet edelleen avoinna.
Joskus tulee myös se hetki, jolloin haluaa kokeilla omia siipiään ja katsoa, mihin ne kantavat. Uusia mahdollisuuksia syntyy usein silloin, kun uskaltaa ottaa askeleen kohti omaa juttua ja tapaa tehdä.
Jos haluat tukea mun yrittäjyyttä, tykkää ja jaa postauksia somessa. Se ei maksa mitään, mutta auttaa minua näkyvyyden kanssa paljon.
Toisesta raskaudesta ja sektiosta on nyt kulunut vuosi. Nämä 12 kuukautta menivät hujauksessa!
Vuodessa vauva oppii kääntymään, ryömimään ja ehkä jo kävelemään ja puhumaan. Minä taas toivuin leikkauksesta asenteella: tuleen ei pidä makaamaan.
Hormonimyrskyjen tulon tiesin, mutta silti ne yllättivät. Samoin se, kuinka haastavaa palautuminen oli ihan kaikesta.
Tällä kertaa oma jaksaminen oli kuitenkin paremmalla tasolla kuin ensimmäisen lapsen jälkeen. Ei menty kaikkea vaikeimman kautta.
Sektiosta toipuminen
Sektion jälkeen mitään raskasta ei saa nostella 8 viikkoon. Se tuntuu pitkältä ajalta, kun haluaisi vain nopeasti päästä takaisin kuntoon.
Vaunulenkit olivat sallittuja, ja niitä teinkin paljon ensimmäiset kaksi kuukautta.
Kun pääsin salille, fiilis oli mahtava. Aloitin maltilla ja tein mm. paljon yhden raajan liikkeitä, jotta puolierot tasoittuisivat ja loukkaantumisia voisi välttää. Tästä kirjoitinkin aiempaan blogipostaukseen.
Talvella tuli kuitenkin taukoa: pari kuukautta lähes ilman treeniä huonojen öiden ja sairastelujen takia. Jaksaminen oli nollissa.
Kuuden kuukauden kohdalla pääsin taas treeniin kiinni ja aloitin varovasti juoksun. Lantionpohja kertoi kyllä heti, jos treeni oli liian iskuttavaa.
Toisen lapsen jälkeen itsensä kuunteleminen on helpompaa. Ehkä kokemuksella on osuutensa.
Juoksemisen ilo
Kestävyyskunto oli päässyt heikoksi pitkän tauon jälkeen. Jo maaliskuussa tajusin, ettei toukokuun puolimaraton olisi realistinen.
Olin ilmoittautunut kisaan jo raskausaikana, ja se motivoi koko edellisen syksyn ja talven treeneihin. Vaikka lopulta juoksin vain viiden kilometrin matkan, se oli juuri sopiva.
Opin taas, ettei kannata ottaa turhia riskejä loukkaantumisesta.
Tein myös huomion: tärkeintä kisatapahtumaa ei ehkä kannata laittaa heti kevään alkuun – ainakin meillä kevät meni sairastellessa.
Kehitys kesällä – 9 kk synnytyksestä
Kesällä kunto nousi selvästi. Pisin matka tuli tehtyä vauvan 1-vuotispäivänä: 13 km.
Matka eteni maltillisella vauhdilla, mutta huomaan kehityksen: jokaisella pitkällä lenkillä ne vaikeimmat viimeiset 3 km siirtyvät aina vähän myöhemmäksi.
Aluksi treenipäivän jälkeen olin ihan poikki, mutta nyt jaksan jo hyvin joka toinen päivä treeniä: juoksua ja voimaa vuorotellen. Viikossa kertyy 3–4 treeniä.
Voima mahdollistaa juoksun
Ilman voimaharjoittelua olisin todennäköisesti ollut jo sairastuvalla. Kun jalkoihin tulee voimaa, juoksu kulkee helpommin.
Vähemmän voimaa = laiskempi juoksutuntuma. Ennen kaikkea tiedän, että voin parantaa itseäni järkevällä treenillä.
Älä siis juoksijana tai minkä tahansa lajin harrastajana skippaa voimatreenejä. Ne mahdollistavat kehityksen.
Haluatko järkevän treeniohjelman?
Tarvitsetko ohjelmoinnin lajisi kylkeen, henkilökohtaista opastusta salille tai kotiin – tai treenit yritykselle?
Ota yhteyttä, niin tehdään juuri sinulle sopiva suunnitelma.
Palaan pikkuhiljaa vanhempainvapaalta töihin ja otan vastaan uusia valmennettavia resurssien mukaan. ☺️🙌🏻
Ikää tänä vuonna tulee jo 42-vuotta. Se pistää miettimään mitä kaikkea sitä onkaan jo kokenut elämänsä aikana. Tulee mieleen monet sukupolvikokemukset, jotka on päässyt (joutunut) kokemaan.
Yritin miettiä mahdollisimman pitkälle kokemuksia ja päädyin niinkin kauas yhteiskunnallisissa asioissa kuin markan devalvaation muistamiseen vuonna 1991.Vaikka en silloin täysin ymmärtänyt sen merkitystä, muistan elävästi Kemijärvellä lumenveistokilpailun yhden teoksen, jossa markka kellui ja teoksen nimi oli ”Markan devalvaatio”. Ajatelkaa, silloin pankit joutuivat nostamaan korkoja jopa 18 prosenttiin. Ei ihme, että siitä tuli sukupolvikokemus kaikkien aikojen työttömyysasteineen.
Mutta miksi näitä nyt aloin muistini sopukoista kirjoittelemaan on se, että haluan konkretisoida ikäni ja pohtia olenko nykyään viisaampi. Vastaus on kyllä, mutta samalla tiedostan, että aina on jotain uutta opittavaa. Ikä tuo mukanaan jatkuvaa kasvua ja itsensä kehittämistä. Koskaan ei ole valmis.
Ikä on enemmän kuin vain numero
Ikä on fysiologinen fakta. Meidän kropat iän myötä yleensä menettävät lihasmassaa, luusto heikkenee ja muistikin saattaa alkaa pätkiä. Ootko valmis siihen, että jokin päivä et enää jaksa kävellä rappusia kotiisi tai vaikka nousta sängystä ilman kipuja? Tämä ei syy heittää hanskoja tiskiin. Miksi et aloittaisi nyt, olitpa 20-, 30-, 40- tai 50-vuotias – tekemään asialle jotain?
Ikä on myös mielentilaa. En koe olevani kovin vanha, vaikka kasvoilla komeilee jo useat rypyt. Liikkumisessa ikääntymisen vaikutukset tulee (joutuu) ottaa huomioon. Masters-ikäisellä esimerkiksi lämmittelyn merkitys ennen urheilusuoritusta korostuu.
Tärkeintä on mielestäni luopua luovuttamisen mentaliteetista. ”En pysty, kun olen jo näin vanha” on rehellisesti mielestäni todella huono selitys. Inspiraatiota voi hakea vaikka tällä hetkellä 107-vuotiaasta Ilmari Koppisesta. Lue artikkeli alla olevasti linkistä.
Ikä ei ole syy pysähtyä. Ei ole liian myöhäistä toteuttaa unelmia tai huolehtia itsestään. Itsellänikin on vielä tavoitteena monia asioita liikunnan puolella, joissa aion on parempi kuin 30-vuotiaana. Huolehdi siitä että saat lepoa, unta ja laadukasta ravintoa palautuaksesi. Vähennä alkoholia, jos haluat ottaa askeleen parempaa hyvinvointia. Miten sinä voisit hyödyntää iän tuomaa viisautta ja kokemusta liikunnassa ja elämässä?
”Vesi porautuu kiveen ajan kanssa”
Meissä on usein paljon enemmän potentiaalia, kun uskommekaan. Iän myötä piilevä potentiaali voi päästä valloilleen. Harjoittelun ja kärsivällisyyden myötä on mahdottomaltakin tuntuvat asiat voivat olla mahdollisia. Niinkuin vesi porautuu kiveen ajan myötä. Iän ja kokemusten myötä elämän työkalupakki kasvaa, joiden avulla voi jatkaa kehittymistä. Mieti mitä sinä voisit saavuttaa kärsivällisyydellä ja johdonmukaisella harjoittelulla?
Ikä tuo mahdollisuuksia, ei esteitä
Ikä on myös mahdollisuuksia, jos mopo karkasi käsistä jo vuosia sitten, niin älä jää murehtimaan. Käy hakemassa se mopo sieltä ojasta ja opettele ajamaan sillä uudestaan sinnikkyydellä. Se, että on elänyt sen vaiheen, kun mopo karkasi käsistä voi parhaimmillaan toimia esimerkkinä tulevaisuuden minälle, että minkälainen minä en ainakaan halua olla.
Jokainen harjoitus vie eteenpäin olitpa millä tahansa tasolla sun hyvinvoinnin kanssa. Lihaskuntoharjoittelun kautta palauta lihaksiin voima ja kestävyysharjoittelun kautta palauta keuhkoihin kapasiteetti ja mieleen sinnikkyys. Näitä me tarvitaan ihan joka päivä nyt ja huomenna.
Rakenna itsellesi pieniä, päivittäisiä rutiineja alkuun. Vaikka ihan lyhyt päivittäinen 10 minuutin kävely korttelin ympäri on erinomainen alku. Paraneva kuntotaso yleensä nostaa myös elämänlaatua.
Pohjana tälle uuden vuoden postaukselle toimii ongelma, jonka luulin olevan mahdoton ylittää.
Kirjoittelin jäätävän kivuliaasta imetyksestä somessa kuopuksen ollessa 5 viikon ikäinen. Haettuani apua imetykseen toinen puoli tuli kivuttomaksi 8 vkon ja toinen 12 vkon kohdalla. Jälkikäteen en tajua miten pystyin siihen. Välillä en kyllä pystynytkään muutoin kuin kivusta huutaen. Olen miettinyt avasinko itseäni liikaa kertoessani ongelmastani, mutta kävikin ilmi, että todella moni muu painii vastaavien haasteiden kanssa. Imetyksen ei tulisi olla tabu. Eikä sen pidä myöskään olla pakko. Jokaisella vanhemmalla on oikeus valita heille paras tapa toimia.
Tosiaan olen aiemmin imettänyt esikoistani 11kk onnistuen siinä vain apuvälineen kanssa. Kun lasketaan imetystaipaleeni esikoinen mukaan lukien se tekee yhteensä aika lailla 14 kk, kunnes se muuttui sellaiseksi kuin sen tulisi luonnollisesti olla: kivutonta ja ilman apuvälineitä. Karkeasti arvioiden puhutaan muutamasta tuhannesta imetyskerrasta, Tämä kokemus loi yhden elämäni isoimmista oppitunneista.
Päättäväisyys, periksiantamattomuus ja panostus
Mikä on siis minun tarinan opetus? Älä luovuta. Jatka. Yritä uudelleen. Jos se on jotain mitä oikeasti todella haluat, älä luovuta. Puhun kaikista asioista elämässä: työ, elämänmuutokset, treeni jne.
Tuhansien kertojen harjoittelu ja toisin sanoen pään lyöminen seinään laittaa miettimään, että mitä muuta olen elämässäni harjoitellut niin pitkään luovuttamatta? Ei mieleeni tule kovin montaa asiaa. Luovuttaessaan sitä heittää hukkaan työn, jonka on jo tehnyt. Harjoittelu vie hitaasti eteenpäin useasti huomaamattaan, kunnes asiat alkavat “yhtäkkiä” luonnistua.
Päättäväisyys, periksiantamattomuus ja panostus eivät ole syntymässämme määriteltyjä asioita, vaan taitoja joita voi oppia. Päättäväisyydessä käytä tavoitetta. Pilko tavoite pienempiin osiin. Huomioi jo ne pienet edistymisen askeleet.
Periksiantamattomuus on kykyä jatkaa yrittämistä, vaikka epäonnistumisia tulisi. Tässä olisi plussaa, jos sinulla on henkilöitä, jotka uskovat sinuun ja tukevat matkan varrella. Läheisten puolelta kannustaminen hyvällä tavalla tai haastaminen rakentavalla tavalla, voivat suuresti auttaa asioiden saavuttamisessa. Ajattele epäonnistumiset askeleina eteenpäin, ota ne oppitunteina. Sanotaan että periksiantamattomuus ja harjoittelu on hyviä lahjakkuuden korvikkeita.
Panostus on priorisointia! En voi korostaa tätä liikaa. On aivan älyttömän tärkeää, että keskittyy siihen mitä oikeasti haluaa ja on myös valmis luopumaan vähemmän tärkeästä. Aikaresurssi on meillä kaikilla rajallinen eikä kukaan voi ostaa lisää tunteja vuorokauteen.
Luovuttamisen helppous
Jos joku sanoo sinulle, “Lopeta! Et ole hyvä siinä!” Et varmasti tule koskaan olemaan hyvä siinä mitä haluat osata, jos lopetat.
Luovuttaminen on usein liian helppoa – ihmissuhteissa, treeneissä, muutosten äärellä. Heität vaan hanskat tiskiin ja uskottelet itsellesi, ettei se ollu tarkoitettu vaan mulle. Mutta kokeilitko oikeasti niin tosissaan, että voit sanoa kääntäneesi kaikki kivet matkan varrella? Priorisoitko muutosta tai oppimisprosessia? Panostitko itse parempaan suhteeseen? Näissä kysymyksissä saattaa itsensä päästää liian helpolla.
Uusi vuosi, uusi minä
En ihan usko uuteen minään. Kyllä me ollaan niitä vanhoja Leenoja, Pirkkoja ja Matteja edelleen, mutta meidän käytös ja toimintatapa voivat muuttua. Vuoden alussa voi aloittaa vähän kuin puhtaalta pöydältä ja siitä ajatuksesta minä tykkään.
Nyt uuden vuoden alkaessa mikä on sun tämän vuoden tai vuosien keskeneräinen asia tai tavoite jonka haluat vihdoin saavuttaa? Mikä on sun pitkäaikainen tavoite, joka on tähän mennessä tuntunut vain Via Dolorosalta? Projekti joka tulevaisuudessa paljastaa, että sinussa oli sitä ennen tiedostamatonta periksiantamattomuutta, se voima jolla ylitit itsesi?
Screenshot
Hyvää uutta vuotta 2025! Usko tänä vuonna itseesi enemmän kuin koskaan aiemmin.
Raskaudesta palautuminen on kaikille henkilökohtaista ja jokaisen kannattaa konsultoida lääkäriä tai fysioterapeuttia ennen kuin aloittaa treenit.
Raskauteni aikana sain n. 20 kg lisää painoa ja sellainen asettaa kropalle paljon haasteita. Kuitenkin pystyin hyvin liikkumaan loppuun asti, joten se on helpottanut palautumista myös. Ihmeellistä on kuinka hyvin keho kuitenkin sopeutuu ja palaa ennalleen raskauden jälkeen. Toki kyllä se vaatii myös tekemistä.
Tässä ollaan raskausviikolla 36.
Halusin itse kovasti salille jo aiemmin, mutta nyt 3,5kk synnytyksestä olen ihan tyytyväinen, että maltoin ne ensimmäiset 2 kk ottaa maltillisesti ja nostella vain vauvan painoisia tavaroita. Toki aivan 100% realistista tuo ei aina ollut, koska joskus on välttämätöntä nostaa vauvaa esim. autokopassaan. Muuten en kuitenkaan säännöstä poikennut, vaan pidin tuosta 2kk aikarajasta kiinni, joka sektion kokeneille suositellaan.
Itselleni viimeisen reilun kuukauden ajan voimatreeni on ollut erittäin hyvää ja merkityksellistä. Mulla on ollut selkeästi 2 erilaista voimatreeniä, jotka molemmat olen tehnyt kerran viikkoon.
Ensimmäinen päivä iskee heikkouksiini, joita työstän parhaiten tällä hetkellä taljassa ja smithissä. Puhutaan enemmän sellaisesta eristetystä treenistä. Näissä olen pitänyt pitkät sarjat ja lyhyemmät tauot. Superseteillä olen saanut lyhyessäkin ajassa tosi hyvän treenin aikaiseksi. Päätavoitteena on kasvattaa alaraajojen voimaa ja liikkuvuutta. Eristetyissä liikkeissä jo pienikin kuorman lisäys viikon-kahden välein motivoi tosi paljon.
Toisena päivänä teen isoja perusliikkeitä mavea, kyykkyjä, työntöjä ja vetävää yläkropan liikettä. Näissä lyhyempää sarjaa ja pidempiä taukoja. Yhtä lailla minua motivoi saada nostella raskaampaa, jottei treeni ole vain sellaista pakkopullaa, kun ei saa tehdä yhtään sitä minkä kokee vahvuudekseen. Se motivoi myös, että saa takaisin sitä ”entistä” treeniä kuin ennen raskautta.
Tässä mennään nyt 3,5 kk synnytyksen jälkeen.
Nyt kun lähdin vähän kuin puhtaalta pöydältä liikkeelle, niin ajattelin, että tehdään se sitten kunnolla. Hiotaan ne heikkoudet nyt pois ja keskitytään yhteen asiaan kerrallaan, eikä haikailla moneen suuntaan yhtä aikaa.
Jo pienestä treenipanostuksesta saan hyvän fiiliksen ja se tekee musta paremman ihmisen kokonaisuudessaan, koska jaksan olla arjessa paljon vahvempi ja parempi äiti. Voimatreeni maistuu tällä hetkellä siis erinomaisesti.
Työrintamalla etäohjelmoinnit pyörii tässä vanhempainvapaalla. Työ on tärkeää ja antaa paljon. Pikkuhiljaa kun voin ottaa lisää ihmisiä valmennukseeni, kyselen ensin ”jonossa” olevat ja sen jälkeen ilmoittelen siitä täällä nettisivuilla ja instassa.
Otetaanpa pohdintaan CrossFitin turvallisuus. Vanhempainvapaalla ehtii kaikkea pohdiskella ja tää on yksi niistä. Tekstistä tuli loppujen lopuksi kuin oppari, joka lähtee rönsyilemään aiheesta. Mutta koska kaikki liittyy kaikkeen, niin otin rönsyilitkin mukaan. Syy miksi tämä aihe on pyörinyt mielessä on se, että CrossFit valmentajana tunnen, että minulla on vastuu myös puhua turvallisuudesta, eikä lakaista 8.8.2024 päivää maton alle missään nimessä.
8.8.2024 on päivä, joka on minulle henkilökohtaisesti merkittävä, mutta myös CrossFit-yhteisölle. Samana päivänä, kun toinen lapseni syntyi, menehtyi CrossFit Games -kilpailuissa moninkertainen CF Games -urheilija Lazar Dukic. Kolmena edellisenä vuonna hän oli sijoittunut top kymppiin kokonaiskisassa. Tapaturma sattui kilpailun ensimmäisessä lajissa, vaikka Dukic oli yksi ensimmäisen lajin vahvimmista urheilijoista. Tapahtuma on äärimmäisen traaginen, ja siitä on raportoitu laajasti, myös Suomessa.
Shokki tapahtumasta
Kirjoitan tästä ainoastaan sen perusteella, mitä tiedämme ja miltä asiat näyttävät ulkopuolelta katsottuna. On paljon mitä emme tiedä ja siksi tilaa spekulaatiolle jää.
Lyhyesti: Dukic menehtyi uinnin aikana, lähellä maaliviivaa. Livestreamilla näkyi hänen lähestyvän maalia, kunnes hän katosi. Lähellä oli kaksi vapaaehtoista hengenpelastajaa, mutta he eivät havainneet, mitä tapahtui. Viikkoja myöhemmin urheilijan veljeltä kuultiin, että ruumiinavauksessa sydänkohtaus voitiin sulkea pois. Tapahtuma on järkyttävä, ja moni lajin parissa oleva kysyy, miten näin saattoi käydä. Mikään vastaus tai jossittelu ei kuitenkaan tuo Lazar Dukicia takaisin.
Useat urheilijat kertoivat olleensa vaikeuksissa vedessä. Vesi oli kuumaa kuin kylpyvesi, näkyvyyttä ei ollut, ja aurinko paistoi suoraan silmiin järvellä. Texasin yölämpötila oli 30 astetta ja päivällä 40. Yksi urheilija kertoi olleensa lähellä hukkua (Buttery Bros, 2024).
Ironista kyllä, Lazar Dukic oli työskennellyt alle parikymppisenä hengenpelastajana Amerikassa hetken aikaa ja hänellä oli vahva tausta vesipallosta. Dave Castron podcastissa hän puhuu “ensimmäisen lajin mokauksista”, jotka olivat vaivanneet häntä aiemmissa CrossFit Games -kisoissa ja nyt toivoi välttävänsä sen. Hän kertoi olleensa nyt paremmin valmistautunut mitä aiemmissa kisoissa. Podcastissa puhutaan paljon hänen vahvuudestaan uimarina (CrossFit Games Podcast, 2024)
Turvallisuus ja sen puute
CrossFitin brändi on vahva ja arvokas. Näin varakkaalla yrityksellä olisi varmasti resursseja panostaa parempaan turvallisuuteen vuoden pääkisoissa. Uinnin aikana paikalla olisi pitänyt olla enemmän kuin kaksi vapaaehtoista. Kisat tulisi järjestää urheilijoiden turvallisuus edellä. Jälkiviisaus ei ole harvinaista tässä tilanteessa. Lazar Dukic ja muut huipputason urheilijat olivat pyytäneet tämän vuoden alussa organisaatiolta avoimuutta lajien osalta – erityisesti siitä, kuinka monta niistä on ulkona. Tämän tiedon puute vaikuttaa valmistautumiseen ja siten turvallisuuteen.
Peruswodeilla kaikki tehdään turvallisuus edellä. Miten on mahdollista, että CrossFit kisan päänäyttämöllä tätä ajatusta ei sovelleta?
CrossFitin arvoituksellisuus erottaa sen muista lajeista. Kisojen lajeja ei paljasteta etukäteen, ja urheilijoiden täytyy valmistautua kokonaisvaltaisesti. Voisiko lajit kuitenkin paljastaa aiemmin, jotta urheilijat voisivat valmistautua paremmin ja loukkaantumisriski vähenisi?
Kun tapaturma sattui, mieleeni tuli eräs asiansa osaava fysioterapeutti, joka työskentelee CrossFitin parissa monen muun lajin ohella. Muistan hänen Instagram-postauksensa noin vuosi sitten. Korjatkaa, jos muistan väärin, mutta aihe oli jotakuinkin näin: Pyritäänkö CrossFit kisoissa vain saamaan mahdollisimman moni loukkaantumaan? Mietin silloin vähän hämmentyneenä, että eihän se näin ole tai ehkäpä: eihän se näin VOI olla?
Nyt traagisen tapahtuman varjossa, tulee kysymys mieleen, että pitäisikö kysyä enemmin ”vasta nytkö tämä tapahtui”, ennemmin kuin ”miten tällaista voi tapahtua”? Tarkoitukseni ei ole olla provosoiva, vaan aidosti mietin tätä. Pitäisikö lajin sisälläkin herätä siihen, että muutosta tarvitaan ja rajusti? Loukkaantumiset kisoissa ovat yleisiä. Lopputulos ei saisi olla mahdollisimman monta kisaajaa ”pää kainalossa.”
CrossFitin tarkoitus ja vastuu
CrossFit ei ole vain Games, mutta Games on merkittävä osa lajia. Lajin kehittäjä Greg Glassman näki CrossFitin välineenä parantaa terveyttä.
Yleisesti on ajateltu, kuten Brent Fikowski sanoo postauksen ekalla videolla, Dave Castron keskittyvän löytämään ihmisten murtumispisteen kilpailun kautta. Castro sanoo podcastissa pohtivansa lajeja siitä näkökulmasta, mitä ei kukaan osaisi kuvitella esimerkiksi yhdistää kuten uinti ja bar muscle upit. Heti tulee mieleen, että kuinka turvallista on märkänä ja tanko liukkaana tehdä vaativaa voimisteluliikettä kuin bar muscle up?
CrossFit on vielä nuori laji, mutta sen vaikutus ja suosio ovat kasvaneet nopeasti. CrossFit saleja on maailmalla yli 13 000 ja harrastajia yli 4 miljoonaa. Uusista harrastajista 70 % jatkaa lajin parissa ja yli vuoden harrastaneista 91 % pysyy mukana. https://worldmetrics.org/crossfit-growth-statistics/
Monille CrossFit on yhtä kuin CrossFit Games ja huippukuntoiset urheilijat. Kuitenkin lajin harrastajille CrossFit on enemmän kuin tapahtuma– terveys edellä tapahtuvaa kuntoilua, johon kuka tahansa voi osallistua.
Valmentajan rooliturvallisuudessa
Tästä on tehtävä erillinen blogi postaus tulevaisuudessa, koska aihe on niin laaja ja mielenkiintoinen. Mutta lyhyesti tässä: valmentajilla on suuri vastuu, erityisesti aloittelijoiden kohdalla. Valmentajien tehtävänään on opastaa tekniikoissa ja seurata, että harjoittelu tapahtuu turvallisesti. Tutkimustieto osoittaa, että suurin loukkaantumisriski on kilpailijoilla, mutta myös aloittelijoilla, jotka tekevät liikkeitä huonoilla tekniikoilla. Usein aloittelijoilla on vajeita liikkuvuudessa, jolloin liikkuvuuden edistäminen aloittaen kevyemmillä painoilla on suositeltavaa, sanoisin välttämätöntä. Valmentajalla ja salin kulttuurilla on suuri vaikutus siihen miten harjoittelija riskeeraa tai on riskeeraamatta tunnilla. Valmentajan rooli on myös huomauttaa ja korjata harjoittelijan suorituksia, vaikka se ei aina olisi mieluisaa kuultavaa harjoittelijalle. Mutta jos valmentajan palaute auttaisi harjoittelijaa kehittymään, kannattaisi harjoittelijan ottaa palaute lahjana vastaan.
CrossFit-salien määrä on kasvanut hurjasti vuodesta 2005, joten kaikkia saleja ei voida varmastikaan täyttää kokeneilla ammattilaisilla, varsinkin kun valmentajien tuntikorvaus ei ole linjassa kokemuksen kanssa. Pelkkä viikonloppukurssi ei riitä tekemään kenestäkään asiantuntijaa. Kokemus ja jatkuva kouluttautuminen ovat avainasemassa. Kuitenkin monelle työskenteleminen CrossFit koutsina voi olla hyvä ponnahduslauta uralle. Tärkeintä tuolloin on kokeneempien valmentajan/valmentajien läsnäolo tunneilla eli observoidaan uuden valmentajan työtä ja annetaan rakentavaa palautetta. Huom: ei koskaan harjoittelijoiden nähden, vaan sivussa. Hyvä olisi myös, että kaikki valmentajat osallistuisivat ahkerasti toistensa tunneille, jotta tietotaito karttuu ja yhteiset pelisäännöt muodostuu. Ja erityisesti, jotta laatu säilyy.
Tulevaisuus
Kun jotain traagista tapahtuu, syyllistä on helppo etsiä. Täytyy muistaa, että CrossFit ei ole ihminen, vaan brändi, jota muokkaavat ihmiset. CrossFitin pääkonttorilla on vastuu, siitä ketä siellä on palkkalistoilla, mutta ei pidä yksinkertaistaa asiaa syyttämällä yhtä tahoa. Tragedian suhteen odotetaan faktoja mitä oikeasti tapahtui ja tehdään niiden mukaan johtopäätökset vastuullisista.
Laji ja sen nimi kantavat vahvaa vetovoimaa, joten sitä tulee kohdella niin, että sillä on vetovoimaa myös jatkossa. CrossFitin vahvuus ja kivijalka on sen yhteisö. Siksi kasvavat trendit kuten virtuaaliset tunnit tuskin tulevat ajamaan CrossFitin yli. Ihmisen läsnäolo toiselle kasvotusten on tärkeää. CrossFittaajien yhteisö on samanmielisten ihmisten leikkipaikka, jossa kiipeillään, seisotaan käsillä ja nostellaan painoja, unohtamatta temppuja leuanvetotangolla. CrossFitin yhteisö ja sen vahva identiteetti tulevat todennäköisesti pitämään lajin suosittuna jatkossakin.
Tulevaisuudessa lajin pitää kuitenkin kehittyä ja turvallisuus on yksi keskeisimmistä teemoista. Turvallisuus harjoittelijoille tulee laadukkaasta valmennuksesta ja salin kulttuurista ylipäätään. Salien omistajat: pitäkää hyvä huoli koutseistanne, he ovat salinne kasvot. Varmistakaa heidän tietotaito.
Kulttuuri oli toinen iso asia liittyen turvallisuuteen: katsokaa, että kaikki salin harjoittelijat noudattavat samoja standardeja. Onko salin kulttuuri sellainen, jossa no repit hyväksytään vai kitketäänkö niitä ahkerasti pois? Täytyy muistaa, että harjoittelijat observoi myös toisiaan ja jos joku menee sieltä mistä aita on matalin, moni voi seurata perästä. Valmentajan tehtävä on paljastaa puutteita, mutta myös vahvistaa vahvuuksia. Luoda henkeä, jossa kaikkien on hyvä ja turvallista urheilla.
Kisojen suunnittelussa minulla ei ole kokemusta, mutta voisin kuvitella, että suunnittelussa voisi käyttää tekoälyä apuna, jotta se mitä yhdet aivot pelkästään ei pysty kuvittelemaan, tekoäly voi täyttää gappeja. Turvallisuus voisi mahdollisesti lisääntyä myös kisojen järjestäjien kasvavasta avoimuudesta ja siitä, että vallitsevat sääolosuhteet otetaan myös huomioon.
Juoksupäiväkirjat aukeaa ekaa kertaa täällä blogin puolella. Olen usein avannut päiväkirjoja juoksun suhteen Instagramissa, mutta nyt on aika se tehdä myös täällä.
Raskauden ja vaikean synnytyksen jälkeen paluu juoksun pariin ottikin aikaa enemmän kuin olin ajatellut. Ensi kertaa otin juoksuaskelia toukokuussa 2022, vaikka synnytys olikin ollut jo tammikuun alussa. Mutta tosiaan koska kävelykin sattui säännöllisesti, juoksusta ei voinut haaveillakaan aiemmin.
Muistan ensimmäiset juoksuaskeleet hyvin. Ne olivat kuin robotilla, jolla ei ole minkäänlaisia jousia jaloissa. Elastisuus oli täysin kadoksissa. Ekalla juoksulla sain vaivoin 2 km kasaan keskitahdin ollessa lähes yhdeksän minuuttia (8:56). Senkin juoksun jälkeen tuli kipuja, joten uudestaan en uskaltanut juosta kuukauteen.
Kesäkuun alussa eli 5 kk synnytyksen jälkeen kokeilin uutta lenkkiä. Huimat 4 km kasaan ja keskitahtina nyt tasan 7:00 min/km. Kesäkuussa sain 4 lenkkiä kasaan. Heinäkuussa jo 5 lenkkiä. Koko ajan kuljin vaunuilla päivittäin lenkkejä vauvan kanssa, joten peruskunnon pohja oli kyllä hyvin valettuna.
Elokuussa uskalsin juosta ensimmäisen 10km juoksun, jonka jälkeen taas kipuja ilmaantui. Kivut olivat siis aina jossain alavatsan alueella, eivät alaraajoissa. Syyskuussa iski noidannuoli, jonka vuoksi vain kävely oli mahdollista ekat pari viikkoa.
Lokakuussa 2022 tuli jo huimat 6 juoksua plakkariin. Edelleen samoja 5 km lenkkejä, joita juoksin kesälläkin. Kodin lähellä on ihana metsälenkki, joten juoksu siellä on todella rentouttavaa. Marraskuu 22 -helmikuu 23 ajanjaksolla ehdin juosta vain kuusi kertaa. Oli lunta, jäätä ja kylmää. Ihailin valmennettavien ahkeraa tekemistä, he kun juoksivat koko talven läpi lenkit! Toki omana meriselityksenä liikunnan vähäisyydelle oli koko alkuvuoden kestänyt perheen sairastelu. Ei olisi ollut mitenkään järkevää treenata kovaa, kun kroppa oli äärirajoilla sairastelujen suhteen.
Maaliskuussa juoksuun pääsin 5 kertaa ja tähän mennessä huhtikuussa 5 kertaa. Sain maaliskuussa inspiraation osallistua jälleen puolimaratonille ja se on saanut mut liikkumaan ihan uudella innolla. Mutta mikä nyt sitten on toisin kuin 10 vuotta sitten kun sen viimeksi tein? Haluaisin sanoa, että ihan kaikki.
Nyt suurin haaste on oma jaksaminen. Sillä on niin iso merkitys saako ehjän yön vai ei. Taaperolla voi tulla kaikenlaista kommellusta yöllä, joten äitin unet on herkillä. Yksi haaste on mentaalinen. Ennen jaksoi vääntää itseään vastaan enemmän, periksi ei anneta koskaan -mentaliteetilla. Nyt mielessä käy usein, että “hei tää on vain terveysliikuntaa”, ei tässä tarvitse itseänsä näännyttää. Mutta onneksi mussa on jossain edelleen sitä vanhaa ydinminuutta jäljellä, joka silti puskee vaikka läpi harmaan kiven. Nyt on vain se järki päässä. Tee sen verran mikä on järkevää, ei sen verran mitä pystyt.
Huhtikuun loppua mennään ja puolimaraton siintää parin viikon päästä. Tänä aamuna kävin juoksemassa 17 km. Aika ei ollut päätä huimaava, vaan nyt sekin kilometrimäärä on rikottu.
Aikaa valmistautumiseen ei ole ollut paljon missään vaiheessa, mutta olen todella tyytyväinen jo tähän mitä olen saanut tehtyä. Tunnen itseni hyvin juoksun suhteen, joten tiedän missä rajoissa voin tehdä mitäkin. Varovainen pitää olla, kun ollaan kaukana vanhasta kondiksesta. Ei se mitään, kirjaimellisesti askel kerrallaan vaan eteenpäin.
Juoksun lisäksi tasapainoa treeniin on tuonut vuoden aikana lihaskuntotreeni. On päivänselvää, että juoksussa tarvittavia lihasryhmiä on vahvistettava ja lantionpohjan lihasten kunnossa pitämiseen on käytettävä myös aikaa. Harrastukseni CrossFit ei ole tauolla, mutta lajinomaisia treenejä on ollut vähemmän. Koutsaamaan toki olen päässyt ja se on ollut ihanaa! Intohimo on aina intohimo.
Keveitä juoksuaskeleita kaikille tavoitteellisesti tai vähemmän tavoitteellisesti treenaaville! Kesä tulee, nyt nautitaan!
Leena Hietanen 